Olimme kulkeneet pitkän matkan tunturissa. Nyt väsytti jo aika lailla.

-Keitetäämpäs kahavit, sanoi reisun johtaja. Niin suloisia sanoja en ollut kuullut aikoihin.

Kuin sattumalta siinä oli tietenkin lähde ihan lähellä. Äkkiä oli kasattu nuotio ja nokinen vesipannu riippui haarakkaaseen oksaan nojaavaan keppiin ripustettuna tulen päällä.

Hän istahti viereeni. Olin katsonut koko reissun, miten rennon rytmikkäästi hän käveli isoa rinkkaa kantaen.

Mitään ei puhuttu. Hymyiltiin siinä toisillemme. Kun kahvi oli valmista, hän nappasi mukini ja haki sitten samalla itselleen ja minulle, meille, kahvia.

Syötiin hiljaa eväsleipiä.

Matka jatkui. Mutta nyt hän kävelikin koko ajan minun lähelläni. Kuulin jopa hänen hengityksensä välillä. 

-Annas, kun autan sinua vähäsen, hän sanoi tullessamme joen törmälle. Oli äkkijyrkkä kohta ja hän tarttui hetkeksi käteeni ja kiskaisi minut riippusillan alkuun.

 Pääsimme joen toisella puolella pitkospuille. Meillä oli iso suo ylitettävänä. Hän kulki perässäni. En tuntenut väsymystä, kun olin niin iloinen tästä rakastumisesta.

Kaikki ryhmässämme olivat jo varmaan huomanneet, että kuljimme yhdessä. Saimme suopeita hymyjä osaksemme.

Mietin hiljaa, mitenhän makuupussit järjestetään illalla kämpällä. Tuntuisi mukavalta tuntea hänen lämpönsä koko yön siinä lähellä.