Mies kysyi, joko koko hökötys jo hävitettäisiin. Onneksi kummipoika kävi ahkerasti keinumassa.

Eniten minua kuitenkin asiantilassa harmitti kirkkopuisto. Siellä oli ihanat keinut. Jos heittäydyin selälleen keinuessani, näin vaan taivaan ja lokit ja voin tuntea lentäväni niitten seassa. 

Olin hyvin onnellinen, jos kyläilylle tuli lapsiperhe. Kahvin jälkeen vein lapset puistoon ja pääsin keinumaan. Vanhemmat saivat huokaista sen aikaa. Ja minä sain lentotunnin.

Viimein syntyivät lapsenlapset. Milloinkohan he muuten taas tulevat...

Onkohan vanhainkotien pihalla keinuja?

  Voi miten rakastinkaan pientä pojanpoikaani. Tein hänelle sukkia ja lapasia joka talveksi. Hän oli jo silloin aika kova kasvamaan maata pitkin. Siis hänen jalkansa kasvoivat. Kovin pitkä hän ei muuten ollut..

Meistä tuli hyvät kaverit. Hän viihtyi mökillä kesällä kanssani. Hän souteli vanhalla veneellä ja kalasti ahvenia. Paistoin ne voissa pannulla ja ripottelin suolaa ja tilliä päälle.Söimme ne sitten iltateellä leivän päällä.

Kaksitoista vuotta sitten hän aloitti koulun. Onneksi opettaja ymmärsi pientä arkaa poikaa. Hänellä oli vaikeuksia lukemaan oppimisessa. Minäkin harjoittelin pojan kanssa välillä, mutta kyllä hänen äitinsä oli paras opettaja pojalleen.

Nyt poika on jo abiturientti. Nuo yhdeksäntoista vuotta ovat menneet nopeasti.

Kun katson tuota nuorukaista, muistan hänen isänsä samanikäisenä. Niin ovat samannäköisiä. Ihana, että elämä jatkuu ja minäkin saan sitä edelleen olla seuraamassa.

Pojanpojalla on nimittäin tyttökaveri...

Juttelin niille.

 Ahven totteli nimeä Albin. Hän ui kanssani ja katseli yhdellä silmällä kerrallaan laiturin raosta minua silmiin.

Hauki oli pelokkaampi. Vaikka se oli petokalampi, se oli niin pieni. Nykyään kalat eivät oikein kasva, kun on niin lämmintä...

Sitten naapurimökille ja -laiturille tulivat ne lapset ongelle.

Varoitin kyllä Albinia. "Älä ui tuon toisen laiturin luo." 

Yhtenä iltana kuulin riemunkiljuntaa: "Mä sain hauen!"

Ja seuraavana isän äänen:"Tuohon lähelle ahventa...noooiiiin..."

 Ensimmäisellä lomalla sitten kävi niin, että aloinkin odottaa ensimmäistä lastamme. (Sotalapsi hän.)

Minulla oli hyvin kurja olo.

Ostin kuplan yhtenä lauantaina. Ja kun pankki ei ollut auki, kaivoin sekkivihkoni esiin.

Myyjä nauroi ja sanoi: "Tämä on sitten sinun paras vejätyksesi, jossei tilillä ole katetta, oikea kupla."

(Siihen aikaan ei pystytty katetta viikonloppuina pankeilta kyselemään, ei ollut nettiä.)

Ei minulla ollut ajokorttia, mutta sanoin miehelleni: "Siinnon auto, että pääset minua katsomaan kaikilla kuntsareilla ja iltavapaillakin"

Sillä kuplalla mies tuli synnytyslaitoksellekin tyttöään katsomaan. Ja sen etupellin alle mahtui lastenvaunujen pyörästö. (Kunhan ensin irrotettiin  isot hienot seiskytluvun lastenvaunujen pyörät muusta kehikosta.)

Haikeana katson kuplia, kun niitä on alkanut tulla vastaan taas tiellä. Konservoituina, arvokkaina.

Missähän meidän kupla kulkee. Tulee varmaan taivaaseen saapuessamme portille meitä vastaan.

(Sillä taivaaseen on viety kaikki ihanuudet.)

Haki sahan ja alkoi nylkyttää koivua nurin. Olikin kovaa puuta. Hikeä joutui pyyhkimään tissien alta kesken homman. Mutta nurin se meni.

Oksia karsiessa vesurilla heiluessa akka jo mietti, mitä laittaisi uuniin.

Ruisjauhoista taikinan ja siihen kaalipiirakkaa ja patakukkoa. Järvessähän ne muikut vielä olivat uimassa, mutta kyllä ne verkkoon illalla jo jäisivät. Nauttikoot nyt kesäpäivästään, viimeisestään.

Kun eukko oli saanut sahatuksi pöllit, hän haki kirveen ja halkoi koivut klapeiksi. Halkoessa tuohi repesi ja puusta sihahti vihainen sylky. Olivat vielä niin tuoreita, eläviä nekin.

Akka kantoi halkosylyksen sisälle, asetteli uuniin. Raapaisi tikun kivikylkeen ja sytytti puut. 

Kylläpä tuli tarttui ahnaasti halkoihin. Tuohet akka säästi myöhäisempään, niille kaljuille puille.

Sitten verkot veteen, ihan laiturin lähelle kaislikkoon ja takaisin sisälle taikinan tekoon. Kaali (ja samalla läski) kellarista, kaali silpuksi voihin pannulle ja tuli hellanuuniin. Pian tirisi jo pannu.

Akka lisäsi puita leivinuuniin. Kuuma tuli taas ja otsa märäksi.

Akka kaulitsi taikinan. Siinä oli voita ja suolaakin jauhojen ja veden lisäksi. Hyvin levisi pöydälle. Kaalit sisään ja taikinakansi päälle.

Verkot veteli akka rantaan ja muikut puhkoi laiturilla. Kantoi pesuvadissa sisälle ja kaatoi pataan suolan ja läskin kanssa ja viikkasi taikinan päälle kanneksi.

Uunista veteli hiilet, työnsi piiraan ja padan perälle ja kävi kahvinkeittoon.

Kylläpä tuli hyvä olo.

Hallayö on tulossa.

Linnut laulavat.

Niillä on pesät puissa.

Osaankohan nukkua?

puhuivat kahden siinä toisilleen silmää vinkaten 

välituntikahvilla

(  meillä kuuluisi silloin olla kaikille yhteistä mukavaa jutustelua)

heillä oli illaksi yhteisiä suunnitelmia

kivaa ja railakasta menoa, viiniä, laulua ja tanssia

"ne on pojun  synttärit"

sanoi toinen sitten suupielestään minuun vilkaisten

"ahaa"

nyökkäsin kuin ymmärtäen

oppilaat oppivat lukemaan,

juoksivat käytävillä

ja jäivät arestiin.

Äitini kirjoitti eniten minusta

ja ne muutkin asiat olivat tuttuja.

Haikeankipeitä suruja.

Itse kirjoitan blogia.

Siinä oppilaat oppivat lukemaan,

juoksevat käytävillä ja

sitten eivät saa tarroja.

Eniten kirjoitan lapsesta,

äidistäni ja minusta

Kipeänhaikeita asioita.

Mies istuu aamukahvipöydässä ja vaatii.

-Pääsiäiseksikin teit niin vähän niitä rahkapiirakoita taas.

Itse siinä muistelen joulua, kun vaihdoin verhot ja koristelin koko huoneiston tontuilla ja enkeleillä.

Joulun jälkeen sitten sain kuulla:"Sinähän ne tänne levittelitkin, kerää nyt pois."

Ja keräsinkin -  vähän ennen pääsiäistä.

Onneksi juhannus on enemmän miehen hommaa. Pitää hakea juhannuskoivut oven pieleen, lämmittää sauna ja tehdä saunavastat.

Vaikka itse alan olla kyllästynyt juhlaperinteisiin, iloitsen niitten siirtymisestä seuraavalle sukupolvelle.

Miniä on käynyt kaikkina juhlapyhinä meillä katselemassa meininkiä  ja heillä on nyt joitakin samanlaisia tapoja kuin meillä. Tytär nyt on keksinyt vielä uusia ja hankalampiakin: piparkakkukerrostalo ja pääsiäismunien piilotuskekkerit. HUHHUH.

Alan piakkoin valmistautua kevätjuhlaan. Mekko tarvitsisi etsiä kirpputorilta tai omasta vintistä.

 Ja viime vuonna aloitin aivan uuden perinteen: Koulun loputtua tarjoilen kuistilla itselleni täytekakkua, jäätelöä ja naminamivanukasta.

Silti en ollut varma, että se oli tarpeeksi huolellisesti tehty. Saattoi olla, että viiva meni vähän vinoon.

Mutta kumi tekisi siitä vielä sotkuisemman. Kerran yksi vihkon sivu oli mennyt puhki, kun pyyhin kuudetta kertaa huononnäköistä kahdeksikkoa. Opettaja suuttui siitä.

Kirjasta katsottiin tehtävät. Kaikki laskut tehtiin vihkoon.

Päässälaskuista minä tykkäsin. Opettaja kysyi niitä jonottain järjestyksessä. Jännitin, osaisinko kohdalleni osuvan, vai saisinko ivanaurut.

Kertotaulut olin oppinut ulkoa, kuten kaikki oppilaat. Tietenkin. Muuten ei elämässä selviäisi, sanoi opettaja.

(Hän ei tiennyt vielä silloin, että laskutikun tilalle tulisivat laskimet.)

Oppikoulun pääsykokeessa oli hankalia tehtäviä. En ollut varma, miten ne menivät. Tuntui, että niissä  kaikissa  oli jokin jekku.

Keskikoulussa geometria tuotti ongelmia, kun kaikki MOT piti oppia ulkoa, samoin kemian kaavat ja polynomien säännöt. Enkä tiennyt, mihin niitä tarvitsisin elämässäni.

(Myöhemmin ymmärsin, että  matematiikan tehtävänä on kehittää ajattelua. )

Eniten hermostuin kuitenkin vasta sitten, kun lukion opettaja sanoi ylimielisesti:

 "Teidän kielilinjalaisten ei tarvitse oppia kuin laskemaan kymmeneen. Ette te kuitenkaan enempää lapsia hanki."

Hän ei opettanut ollenkaan tosissaan meitä.

Yliopistossa yllätyin, kun ymmärsin kaiken. Laskento olikin muuttunut matematiikaksi.