Laskennonvihkoni oli mielestäni melko siisti. Olin alleviivannut viivottimella jokaisen laskun tuloksen ja sen jälkeen olin vetänyt vielä halki sivun poikkiviivan.

Silti en ollut varma, että se oli tarpeeksi huolellisesti tehty. Saattoi olla, että viiva meni vähän vinoon.

Mutta kumi tekisi siitä vielä sotkuisemman. Kerran yksi vihkon sivu oli mennyt puhki, kun pyyhin kuudetta kertaa huononnäköistä kahdeksikkoa. Opettaja suuttui siitä.

Kirjasta katsottiin tehtävät. Kaikki laskut tehtiin vihkoon.

Päässälaskuista minä tykkäsin. Opettaja kysyi niitä jonottain järjestyksessä. Jännitin, osaisinko kohdalleni osuvan, vai saisinko ivanaurut.

Kertotaulut olin oppinut ulkoa, kuten kaikki oppilaat. Tietenkin. Muuten ei elämässä selviäisi, sanoi opettaja.

(Hän ei tiennyt vielä silloin, että laskutikun tilalle tulisivat laskimet.)

Oppikoulun pääsykokeessa oli hankalia tehtäviä. En ollut varma, miten ne menivät. Tuntui, että niissä  kaikissa  oli jokin jekku.

Keskikoulussa geometria tuotti ongelmia, kun kaikki MOT piti oppia ulkoa, samoin kemian kaavat ja polynomien säännöt. Enkä tiennyt, mihin niitä tarvitsisin elämässäni.

(Myöhemmin ymmärsin, että  matematiikan tehtävänä on kehittää ajattelua. )

Eniten hermostuin kuitenkin vasta sitten, kun lukion opettaja sanoi ylimielisesti:

 "Teidän kielilinjalaisten ei tarvitse oppia kuin laskemaan kymmeneen. Ette te kuitenkaan enempää lapsia hanki."

Hän ei opettanut ollenkaan tosissaan meitä.

Yliopistossa yllätyin, kun ymmärsin kaiken. Laskento olikin muuttunut matematiikaksi.