Olin saanut olla äitinä jo monet vuodet ja yhtäkkiä kaikki lapseni olivat kasvaneet ohi keinuajan.

Mies kysyi, joko koko hökötys jo hävitettäisiin. Onneksi kummipoika kävi ahkerasti keinumassa.

Eniten minua kuitenkin asiantilassa harmitti kirkkopuisto. Siellä oli ihanat keinut. Jos heittäydyin selälleen keinuessani, näin vaan taivaan ja lokit ja voin tuntea lentäväni niitten seassa. 

Olin hyvin onnellinen, jos kyläilylle tuli lapsiperhe. Kahvin jälkeen vein lapset puistoon ja pääsin keinumaan. Vanhemmat saivat huokaista sen aikaa. Ja minä sain lentotunnin.

Viimein syntyivät lapsenlapset. Milloinkohan he muuten taas tulevat...

Onkohan vanhainkotien pihalla keinuja?

Vuonna 2010 elokuussa olin juuri tullut mummoksi. Miniä synnytti lapsenlapseni pienessä sairaalassa. Lähdin heti katsomaan vauvaa. Se imi äitinsä rintaa ja tuhisi. Poikani istui lähellä aivan mykistyneenä. Hänestä tuli isä.

  Voi miten rakastinkaan pientä pojanpoikaani. Tein hänelle sukkia ja lapasia joka talveksi. Hän oli jo silloin aika kova kasvamaan maata pitkin. Siis hänen jalkansa kasvoivat. Kovin pitkä hän ei muuten ollut..

Meistä tuli hyvät kaverit. Hän viihtyi mökillä kesällä kanssani. Hän souteli vanhalla veneellä ja kalasti ahvenia. Paistoin ne voissa pannulla ja ripottelin suolaa ja tilliä päälle.Söimme ne sitten iltateellä leivän päällä.

Kaksitoista vuotta sitten hän aloitti koulun. Onneksi opettaja ymmärsi pientä arkaa poikaa. Hänellä oli vaikeuksia lukemaan oppimisessa. Minäkin harjoittelin pojan kanssa välillä, mutta kyllä hänen äitinsä oli paras opettaja pojalleen.

Nyt poika on jo abiturientti. Nuo yhdeksäntoista vuotta ovat menneet nopeasti.

Kun katson tuota nuorukaista, muistan hänen isänsä samanikäisenä. Niin ovat samannäköisiä. Ihana, että elämä jatkuu ja minäkin saan sitä edelleen olla seuraamassa.

Pojanpojalla on nimittäin tyttökaveri...

Meidän mökin laiturin alla asui koko kesän pieni hauki ja iso ahven.

Juttelin niille.

 Ahven totteli nimeä Albin. Hän ui kanssani ja katseli yhdellä silmällä kerrallaan laiturin raosta minua silmiin.

Hauki oli pelokkaampi. Vaikka se oli petokalampi, se oli niin pieni. Nykyään kalat eivät oikein kasva, kun on niin lämmintä...

Sitten naapurimökille ja -laiturille tulivat ne lapset ongelle.

Varoitin kyllä Albinia. "Älä ui tuon toisen laiturin luo." 

Yhtenä iltana kuulin riemunkiljuntaa: "Mä sain hauen!"

Ja seuraavana isän äänen:"Tuohon lähelle ahventa...noooiiiin..."

Oli seiskyt luku ja mies lähti armeijaan.

 Ensimmäisellä lomalla sitten kävi niin, että aloinkin odottaa ensimmäistä lastamme. (Sotalapsi hän.)

Minulla oli hyvin kurja olo.

Ostin kuplan yhtenä lauantaina. Ja kun pankki ei ollut auki, kaivoin sekkivihkoni esiin.

Myyjä nauroi ja sanoi: "Tämä on sitten sinun paras vejätyksesi, jossei tilillä ole katetta, oikea kupla."

(Siihen aikaan ei pystytty katetta viikonloppuina pankeilta kyselemään, ei ollut nettiä.)

Ei minulla ollut ajokorttia, mutta sanoin miehelleni: "Siinnon auto, että pääset minua katsomaan kaikilla kuntsareilla ja iltavapaillakin"

Sillä kuplalla mies tuli synnytyslaitoksellekin tyttöään katsomaan. Ja sen etupellin alle mahtui lastenvaunujen pyörästö. (Kunhan ensin irrotettiin  isot hienot seiskytluvun lastenvaunujen pyörät muusta kehikosta.)

Haikeana katson kuplia, kun niitä on alkanut tulla vastaan taas tiellä. Konservoituina, arvokkaina.

Missähän meidän kupla kulkee. Tulee varmaan taivaaseen saapuessamme portille meitä vastaan.

(Sillä taivaaseen on viety kaikki ihanuudet.)

Eukkoa harmitti. Kaikki halot olivat kaljuja. Oli jo mennyt aikaa siitä kun puu viimeksi kaadettiin. Viimeisissä kalikoissa ei ollut tuohta ollenkaan. Milläs niihin tuli tarttuisi?

Haki sahan ja alkoi nylkyttää koivua nurin. Olikin kovaa puuta. Hikeä joutui pyyhkimään tissien alta kesken homman. Mutta nurin se meni.

Oksia karsiessa vesurilla heiluessa akka jo mietti, mitä laittaisi uuniin.

Ruisjauhoista taikinan ja siihen kaalipiirakkaa ja patakukkoa. Järvessähän ne muikut vielä olivat uimassa, mutta kyllä ne verkkoon illalla jo jäisivät. Nauttikoot nyt kesäpäivästään, viimeisestään.

Kun eukko oli saanut sahatuksi pöllit, hän haki kirveen ja halkoi koivut klapeiksi. Halkoessa tuohi repesi ja puusta sihahti vihainen sylky. Olivat vielä niin tuoreita, eläviä nekin.

Akka kantoi halkosylyksen sisälle, asetteli uuniin. Raapaisi tikun kivikylkeen ja sytytti puut. 

Kylläpä tuli tarttui ahnaasti halkoihin. Tuohet akka säästi myöhäisempään, niille kaljuille puille.

Sitten verkot veteen, ihan laiturin lähelle kaislikkoon ja takaisin sisälle taikinan tekoon. Kaali (ja samalla läski) kellarista, kaali silpuksi voihin pannulle ja tuli hellanuuniin. Pian tirisi jo pannu.

Akka lisäsi puita leivinuuniin. Kuuma tuli taas ja otsa märäksi.

Akka kaulitsi taikinan. Siinä oli voita ja suolaakin jauhojen ja veden lisäksi. Hyvin levisi pöydälle. Kaalit sisään ja taikinakansi päälle.

Verkot veteli akka rantaan ja muikut puhkoi laiturilla. Kantoi pesuvadissa sisälle ja kaatoi pataan suolan ja läskin kanssa ja viikkasi taikinan päälle kanneksi.

Uunista veteli hiilet, työnsi piiraan ja padan perälle ja kävi kahvinkeittoon.

Kylläpä tuli hyvä olo.

Kukat kukkivat.

Hallayö on tulossa.

Linnut laulavat.

Niillä on pesät puissa.

Osaankohan nukkua?

vähänkö tyhmänä pitivät minua

puhuivat kahden siinä toisilleen silmää vinkaten 

välituntikahvilla

(  meillä kuuluisi silloin olla kaikille yhteistä mukavaa jutustelua)

heillä oli illaksi yhteisiä suunnitelmia

kivaa ja railakasta menoa, viiniä, laulua ja tanssia

"ne on pojun  synttärit"

sanoi toinen sitten suupielestään minuun vilkaisten

"ahaa"

nyökkäsin kuin ymmärtäen

Äitini päiväkirjoissa

oppilaat oppivat lukemaan,

juoksivat käytävillä

ja jäivät arestiin.

Äitini kirjoitti eniten minusta

ja ne muutkin asiat olivat tuttuja.

Haikeankipeitä suruja.

Itse kirjoitan blogia.

Siinä oppilaat oppivat lukemaan,

juoksevat käytävillä ja

sitten eivät saa tarroja.

Eniten kirjoitan lapsesta,

äidistäni ja minusta

Kipeänhaikeita asioita.

-Aina ennenkin on meillä tehty simaa.

Mies istuu aamukahvipöydässä ja vaatii.

-Pääsiäiseksikin teit niin vähän niitä rahkapiirakoita taas.

Itse siinä muistelen joulua, kun vaihdoin verhot ja koristelin koko huoneiston tontuilla ja enkeleillä.

Joulun jälkeen sitten sain kuulla:"Sinähän ne tänne levittelitkin, kerää nyt pois."

Ja keräsinkin -  vähän ennen pääsiäistä.

Onneksi juhannus on enemmän miehen hommaa. Pitää hakea juhannuskoivut oven pieleen, lämmittää sauna ja tehdä saunavastat.

Vaikka itse alan olla kyllästynyt juhlaperinteisiin, iloitsen niitten siirtymisestä seuraavalle sukupolvelle.

Miniä on käynyt kaikkina juhlapyhinä meillä katselemassa meininkiä  ja heillä on nyt joitakin samanlaisia tapoja kuin meillä. Tytär nyt on keksinyt vielä uusia ja hankalampiakin: piparkakkukerrostalo ja pääsiäismunien piilotuskekkerit. HUHHUH.

Alan piakkoin valmistautua kevätjuhlaan. Mekko tarvitsisi etsiä kirpputorilta tai omasta vintistä.

 Ja viime vuonna aloitin aivan uuden perinteen: Koulun loputtua tarjoilen kuistilla itselleni täytekakkua, jäätelöä ja naminamivanukasta.

Laskennonvihkoni oli mielestäni melko siisti. Olin alleviivannut viivottimella jokaisen laskun tuloksen ja sen jälkeen olin vetänyt vielä halki sivun poikkiviivan.

Silti en ollut varma, että se oli tarpeeksi huolellisesti tehty. Saattoi olla, että viiva meni vähän vinoon.

Mutta kumi tekisi siitä vielä sotkuisemman. Kerran yksi vihkon sivu oli mennyt puhki, kun pyyhin kuudetta kertaa huononnäköistä kahdeksikkoa. Opettaja suuttui siitä.

Kirjasta katsottiin tehtävät. Kaikki laskut tehtiin vihkoon.

Päässälaskuista minä tykkäsin. Opettaja kysyi niitä jonottain järjestyksessä. Jännitin, osaisinko kohdalleni osuvan, vai saisinko ivanaurut.

Kertotaulut olin oppinut ulkoa, kuten kaikki oppilaat. Tietenkin. Muuten ei elämässä selviäisi, sanoi opettaja.

(Hän ei tiennyt vielä silloin, että laskutikun tilalle tulisivat laskimet.)

Oppikoulun pääsykokeessa oli hankalia tehtäviä. En ollut varma, miten ne menivät. Tuntui, että niissä  kaikissa  oli jokin jekku.

Keskikoulussa geometria tuotti ongelmia, kun kaikki MOT piti oppia ulkoa, samoin kemian kaavat ja polynomien säännöt. Enkä tiennyt, mihin niitä tarvitsisin elämässäni.

(Myöhemmin ymmärsin, että  matematiikan tehtävänä on kehittää ajattelua. )

Eniten hermostuin kuitenkin vasta sitten, kun lukion opettaja sanoi ylimielisesti:

 "Teidän kielilinjalaisten ei tarvitse oppia kuin laskemaan kymmeneen. Ette te kuitenkaan enempää lapsia hanki."

Hän ei opettanut ollenkaan tosissaan meitä.

Yliopistossa yllätyin, kun ymmärsin kaiken. Laskento olikin muuttunut matematiikaksi.

"Katso, äiti, tämä on Arka. Voisi kai Arka muuttaa meille, kun hänen kotiväkensä on hiipunut?"

"Tottakai, täytyyhän sinun jossain elää."

Ja niin ne söivät puuroa ja joivat simaa päälle. Arka kaivoi  hommulit  repustaan, ne paistettiin ja siitä riitti leivän päälle koko perheelle.

Örriäinen esitteli Aran koko kylälle. Sitten ne menivät mäelle katselemaan joenvartta eteenpäin. Öttilä näkyi tosi hyvin. Sen takana on peltoja ja  iso järvi.

"Minun nimeni on muuten Manu ja meidän talon nimi on Nokela. Kun meillä on se kiuas talossa. Tykkäätkö sinä saunomisesta?"

"En tiedä."

"Tykkäät varmasti. Lämmitellään ensin ja sitten hypitään jokeen ja taas heitetään kiville löylyä.."

Arkaa jännitti se saunominen, mutta kun kaikki örriäiset tuntuivat pitävän sitä tärkeänä, niin mukaanhan oli mentävä.

Ja kivaa se olikin.

Ne päivät olivat kesäisen kauniita, mutta kestivät vain kaksi viikkoa. Sitten alkoi raivoisa syysmyrsky ja kaikkien täytyi pysytellä sisällä.

Onneksi aittaan oli koottu kuivattua hommulaa ja hiipsettiä, juurikkaita ja vehnänjyviä. Örriäiset korjasivat verkkojaan ja huovuttivat töppösiä niittyvilloista.

Talvella niillä töppösillä voi hilppaista lähteelle vedenhakuun. tai rantasuolle pakkasen kohmettamia karpaloita napsimaan.

Vähitellen Arka kotiutui Örrilän Nokelaan ja tykästyi Manuun. Ne muuttivat saman peiton alle ja  eräänä keväisenä yönä heidän väliinsä syntyi uusi pikkuörri, joka kyllä muistutti myös önniäistä. Sillä oli ruskeat silmät ja kuitenkin vaalea tukka ja pitkä häntä.

Kesällä Arka keinutteli vauvaansa puun oksasta roikkuvassa vasussa ja lauleli äitinsä laulua:"Monta aikaa paljon matkaa, kesän taikaa tahdon jatkaa.."

 Tuntui kuin sisko ja äiti olisivat olleet siinä kesätuulessa ja kukkien tuoksussa ihan lähellä Arkaa.

Illalla Arka meni lähteelle hakemaan vettä yrttiteetä ja aamupuuroa varten. Siellä hän katsahti pitkästä aikaa omaa kuvaansa.

Enää se ei ollut luiseva, eikä sen häntä ollut takussa. Silmissä asui ilo eikä hiutumisen pelkoa ollut.

Elämä olikin yllättänyt tämän önniäisen. Ja elämä sen kuin jatkui vaan..

kysyn usein ihan turhia kysymyksiäni.

Ajattelen kai, että ne vievät tuntia eteenpäin kivasti.

No eivät vie varmasti.

Jos oletan, että seitsenvuotias vastaa toivomallani tavalla, joudun katumaan.

Hänen ajatuksensa ovat yhtä kaukana kuin sateenkaari mullasta maan.

"Mikä tämä on?"  kesken ympäristö- ja luonnontietotunnin kysyn tyhmänä.

Ja näytän kirjan kuvaa jäniksestä.

"Pääsiäispupu! Se piilottelee suklaamunia ja sitten me etsitään niitä aamulla.

 Kerran minä sain oikein ison munan ja siinä oli hämähäkkimies sisällä. Ja se voi mennä kerrostalon sivua pitkin vaikka miten korkealla niillä imukuppijaloilla.

 Kerran äiti  siivosi ja yksi hämis joutui imuriin...selvisikö se, ope?"

(No vastaa toope!)

Ensimmäinen sivu

On ihan typerää lakkauttaa kaikki pienet koulut . Ne ovat lapsille turvallisia kasvualustoja. Niissä on pienet ryhmäkoot. Niiden oppilaat osaavat auttaa toisiaan. Niissä on tilaa leikkiä ja hengittää, sillä luokkahuoneet ovat vanhanaikaisen korkeita.

Niiden opettajat voivat hyvin. 

Toinen sivu

Olisi viisasta pienentää ryhmäkokoja suurissa kouluissa ja sen jälkeen kaataa  luokkahuoneitten väliseiniä. Näin saataisiin tilaa lapsille leikkiin ja hengittämiseen. Kun osa ryhmistä jäisi seinien kaatamisen jälkeen ilman luokkahuonetta, voitaisiin ne kuljettaa pieniin autioina oleviin kyläkouluihin opettajineen.

Näin bussit eivät kulkisi tyhjinä kylille päin.

Kolmas sivu

(Tähän tulisi kuva onnellisen näköisistä lapsista rakentamassa majoja kyläkoulun viereiseen metsikköön .)

Neljäs sivu

Näin toimien voitaisiin säästää monia hermoja.

Luulisin, että ainakin lasten, vanhempien ja opettajien.

Ehkä jotkut pienryhmien erityisopettajat ja sairaalakoulut, koulupsykologit ja -kuraattorit, erityiskoulut ja kasvatusneuvolat  joutuisivat supistamaan toimintojaan.

Mutta se ei kai haittaisi, eihän?

Kolmekymppiset itsenäiset naiset tekivät Afrikan reissun. Heillä ei kenelläkään ollut liiemmin omaisia saati omaa perhettä kotimaassa.

Marjaana oli lähtenyt kavereiden estelyistä huolimatta patikoimaan autiomaahan. Hänellä oli kartta, johon parhaimmat lähteet ja vihreät keitaat oli merkitty.

Keskipäivällä hän löysi pienen pensaan ja asettui sen ohueen varjoon päivälevolle.

Hän söi repustaan  pähkinät ja karkit ja joi mehun, jonka oli sekoittanut aamulla valmiiksi pulloon.

Kun aurinko oli kääntynyt hieman lännempään, Marjaana jatkoi kompanssin osoittamaan suuntaan.

Kengät pikkuisen hiersivät, vaikka hän oli koekävellyt niillä jo kuukauden joka ilta. Mutta tämä kuumuus ja jalkojen hikoilu teki rakot kantapäihin.

Pahinta oli kuitenkin päänsärky, joka johtui liiallisesta valosta ja nestehukasta.

Viimeisillä voimillaan hän hoippui keitaalle illalla ja kaatui lähteen reunalle. Hän joi ja hautoi särkevää päätään ja kantapäitäänkin vedellä.

Yöllä viileni ilma ja teltan ulkopuolelta kuului tassuttelua, kun eläimet olivat tulleet juomaan samaisesta lähteestä.

Marjaana päätti jäädä toiseksikin päiväksi samaan vehreään metsikköön.

Hän nautti varjosta ja päivän hehkusta ihan kaikessa rauhassa. Kunnes paikalle hoippui illan  tullen mies.

Marjaana pelästyi ensin, mutta totesi toisen aika heikoksi ja ryhtyi hoitelemaan saapunutta.

Mies ei tuntunut muistavan mitään. Mies oli lähtenyt matkaan sunnuntaina ja  kulkenut joidenkin keitaitten ohitse ja oli nyt kolmen päivän jälkeen aivan loppu.

Marjaana kysyi miehen nimeä, mutta sai vastaukseksi vain pään puistamisen. Mies ei muistanut tai tahtonut muistaa mitään menneestä.

Koska se päivä oli keskiviikko, Marjaana päätti kutsua miestä sillä nimellä.

Yhdessä he lähtivät jatkamaan matkaa johonkin Marokon suuntaan Marjaanan kartan ja kompassin avulla. Siellä he perusivat rantakahvilan ja elävät edelleenkin onnellisina muusta maailmasta sen pahemmin välittämättä.

Arjen pyörteissä nimi myöhemmin lyheni Keviniksi.

ovat parhaita asiantuntijoita kahdeksanvuotiaille suunnatuissa testeissä.

Lemmikkielämistä kyselevässä ympäristö- ja luonnontiedon rastitehtävässä melkein kaikki olivat sitä mieltä, että kilpikonnalla ei ole nokkaa. Useat olivat sitä mieltä, että kilven alla sillä on karvapeite. Näinhän voi tietenkin olla varsinkin niillä kilpikonnalajeilla, jotka asuvat hyvin kylmillä seuduilla.

Mutta niitä ei ole vielä löydetty googlen mukaan ainakaan.

Äidinkielen kokeessa taas kysyttiin  "Mikä seuraavista ei ole totta?"

Linnuilla on nokka.

Linnuilla ei ole munia.

Linnut lentävät. 

 Mitäs siihen vastaisit? Pingviinit eivät kai lennä. Entäs strutsit? Niillä on isot munat.

Minusta on vaikea tietää eikö ole totta että linnuilla on nokka. Siihen ei saanut laittaa rastia vai saiko?

Matematiikassa on aina toisella lapsella enemmän värikyniä ja hän antaa niistä kolme tuolle ja kaksi tälle ja paljonko ja minkä värisiä hänelle itselleen jää?

 Miksei niitä jaeta tasan alunperin, ettei tarvitsisi laskea? Tai voisivathan ne olla yhdessä rasiassa ja kaikki voisivat käyttää niitä.

Jokatapauksessa siivooja kerää ne illalla löytötavaralaatikkoon, eikä niistä seuraavana päivänä kukaan tiedä, kenen ne ovat.

Mutta ekaluokkalaiset selvittivät kaikki testit.

Ihailen heidän sinnikkyyttään ja kärsivällisyyttään.

vaihdat kauniin puseron yllesi,

jäätelön rapea kuori rapsahtaa varmasti

ja suklaa sulaa  rinnuksillesi.

 Mutta  rannalla auringonpaisteessa

 uikkareissa

(jäätelönkin jo sulaessa)

syöt kaiken siististi."

Näin sanoo Murphyn laki.

"Happea, happea",

mummoni henkeään haukkoi  .

Kuolemanpelko oli ahdistava.

Kuitenkin hän  juuri aikaisemmin sanoi:

"Tavataanhan taivaassa?"

Hänen oli vaikea lähteä.

Miksi hänen piti tukehtua?

Miksei annettu jotain lääkettä,

morfiinia vaikka?

Keuhkot täyttyvät hiljalleen,

 pieniä henkäyksiä enää.

Sitten ei mitään.

Pelko silmissään

 hän joutui lähtemään.

 Sitä kesti vain tunnin ajan onneksi .

(Silloin kolmekymmentä vuotta sitten.)

Haluan rukoilla sen tuskaisen hetken  

häneltä pois nyt jälkikäteen.

-Tavataanhan  taivaassa, rakas mummoni!

Laivan ruumaan vietiin nassakoissa ja tynnyreissä ruokatarpeita. Miehet hikoilivat työntäessään lankkua pitkin kärryillä säkkejä ja eläinten häkkejä.

Naiset itkivät ja halasivat meitä. Eihän ollut varmaa, mihin tämä tutkimusretki johtaisi.

Joka tapauksessa halusimme tietää, mihin vesi valui. Meren pinta oli alkanut laskea.

Aurinko paistoi kuumemmin kuin ennen. Jotkut ajattelivat, että vesi vaan haihtui.

Mutta toiset tiesivät paremmin: Haihtuneen veden olisi pitänyt sataa takaisin maahan ja päätyä mereen.

Viimein laiva irtosi laiturista ja lähdimme heti luisumaan vinon meren pintaa pitkin. Vauhti oli onneksi niin hidas, että purjeilla sitä pystyttäisiin vastustamaan tarpeen tullen.

Kolmantena päivänä näimme pienen saaren. Me kaikki halusimme jaloitella maan pinnalla, joten päätimme ajaa rantaan.

Ankkurit heitettiin pohjaan, köyttä tarvittiinkin aika paljon. Ranta oli kumman syvä.

Menimme pelastusveneillä maihin. Sytytimme nuotion ja nautimme juhla-aterian.

Parin rommipullon  jälkeen päätin lähteä Oliverin kanssa kiertämään saarta veneellä. Vahvat airot ja vara-airot otimme mukaan, ettemme liukuisi liian kauas poispäin saaren toisella puolen.

Kiertäessämme saarta huomasimme, että saari toimikin kuin magneetti. Vene pyrki joka puolelta kohti sitä. Emme tarvinneet airoja, pelkkä perämela riitti.

Kiipesimme rantaan. Oliver sen ensin keksi: "Tämä saari on tappi. Ja nyt se on viistossa. Vesi pääsee valumaan sen alle.

Kohta kaikki makea vesi muuttuu suolaiseksi, ellemme saa tappia paikoilleen!"

Juoksimme saaren halki. Koko porukka kiipesi korkeimmalle kohdalle saarta ja sitten aloimme hyppiä.

Puolen tunnin pompinnan tuloksena se tapahtui: Jysähdys ja hiljaisuus. Meri oli taas suorassa.

Lekottelimme kuukauden päivät saarella, kun oli niin mojovat eväätkin mukana.

Kun palasimme takaisin, meitä kohdeltiin suurina sankareina.

Oliverista tehtiin patsaskin.

Perjantaipullo hankitaan jo aikaisin viikolla

opettajanhuoneen kaapin päälle.

Sitä katsellessa suunnitellaan viikonloppua.

(Vanhemmat eivät saa mm. tästä syystä tulla opehuoneeseen.)

Huone on meidän hengähdyskeitaamme:

herjanheittoa ja hurttia huumoria

voimaantumista toisten kertomuksista

ohjeitten ja avun saamista.

Ja perjantaina piposta vedetään pullon voittajan nimilappu.

Kateelliset taputtavat.

Lapsellani oli kipsi .

Hermo katkesi ja käsi halvaantui.

Surin sitä kuin hermoraunio.

Uutta ajateltavaa sain murtuneelta ystävältäni:

"Jospa minun Minnani ongelmana olisi vain käsi .

Hänelle tuli syntyessään aivovaurio ."