Se oli istuskellut koko päivän varjoisassa kolossa kallion kielekkeellä. Sieltä se oli katsellut ihan salaa, mitä muut puuhailivat alhaalla laaksossa ja rannalla.

Oli syönyt siinä kuivattua hommulaa ja hiipsettiä. Ja juonut pullosta vettä päälle.

Se lähti liikkeelle nyt kun tuli hämärää.

 Kukaan ei näkisi sen luisevia käsivarsia, takkuista häntää ja kalpeaa naamaa. Itse se halusi kuitenkin nähdä ensimmäiseksi lähteen silmässä oman kuvansa.

Tukka on vielä ruskea, silmät ovat ruskeat, hymyä ei näy, kyynelten jättämät raidat täytyy pestä.

(Oli muistellut äitiä ja siskoa, jotka hiutuivat näkymättömiin. Itsekin se olisi pian väritön...)

Tällainen laiha önniäinen ei löydä ikinä itselleen omaa önnilää. Kaikki luolat ovat sitä paitsi jo täynnä tällä rannalla.

Kerran Arka oli kiivennyt vuoren huipulle asti ja katsellut savuja. Siellä olisi päivämatkan päässä muitakin öttiäiskyliä. Yhteen suuntaan ajatteli jo lähteäkin, muttei uskaltanut.

Luolien ohi kulkiessaan se kuuli naurua ja helinää. Söivät iltastaan yhdessä ja alkoivat sitten pelaamaan kuukivillä. Tuskin tulisivat enää rannalle tämän hämärän aikaan.

Arka putsasi äidin veneen ja lähti kalaan. Tähän aikaan tulivat hommulat ja hiipsetit uteliaina helposti veneen viereen haavilla napattaviksi.

Tyyni järvi houkutti soutelemaan pitemmälle. Kuu nousi. Tämä yö ei olisi ollenkaan pimeä. Hämärää riittäisi aamuun asti.

"Monta aikaa paljon matkaa..", se hyräili soudellessaan

Arka meni pitemmälle kuin koskaan, löysi kauniin hiekkarannan, sytytti nuotion, paistoi hiipsetin ja katseli sitä syödessään järvelle.

Selän takana rapsahti.

Arka pelästyi. Sydän hakkasi. Tuleeko Värinviejä ja hiutuminen!?!

"Älä pelkää... Katselin Sinua, kun tulit järven yli. Olet ennenkin soudellut yksinäsi."

Hämärästä kuoriutui esiin örryläinen. Vaaleatukkainen, pitkähäntäinen, kilttisilmäinen, hymyileväinen.

Arka vielä kurkisteli metsään päin, mutta ei näkynyt muita.

"Asutko täällä?", kysyi sitten hiljaa.

"En. Me asumme tuon joen varrella lähellä Öttilää. Siellä on mukava aurinkoinen rantaniitty. Lähtisit katsomaan?"

Arka ei nähnyt siinä mitään pelottavaa, kokosi hommulit reppuunsa ja hilppasi örriäisen kanssa joen vartta pohjoiseen.

Aamuhämärissä he saapuivat kylään. Aamiaispuurot jo hautuivat padoissa ja kahvi tuoksui.

"Katso, äiti, tämä on Arka. Hän voisi muuttaa meille, kun hänen kotiväkensä on hiipunut."