Kolmekymppiset itsenäiset naiset tekivät Afrikan reissun. Heillä ei kenelläkään ollut liiemmin omaisia saati omaa perhettä kotimaassa.

Marjaana oli lähtenyt kavereiden estelyistä huolimatta patikoimaan autiomaahan. Hänellä oli kartta, johon parhaimmat lähteet ja vihreät keitaat oli merkitty.

Keskipäivällä hän löysi pienen pensaan ja asettui sen ohueen varjoon päivälevolle.

Hän söi repustaan  pähkinät ja karkit ja joi mehun, jonka oli sekoittanut aamulla valmiiksi pulloon.

Kun aurinko oli kääntynyt hieman lännempään, Marjaana jatkoi kompanssin osoittamaan suuntaan.

Kengät pikkuisen hiersivät, vaikka hän oli koekävellyt niillä jo kuukauden joka ilta. Mutta tämä kuumuus ja jalkojen hikoilu teki rakot kantapäihin.

Pahinta oli kuitenkin päänsärky, joka johtui liiallisesta valosta ja nestehukasta.

Viimeisillä voimillaan hän hoippui keitaalle illalla ja kaatui lähteen reunalle. Hän joi ja hautoi särkevää päätään ja kantapäitäänkin vedellä.

Yöllä viileni ilma ja teltan ulkopuolelta kuului tassuttelua, kun eläimet olivat tulleet juomaan samaisesta lähteestä.

Marjaana päätti jäädä toiseksikin päiväksi samaan vehreään metsikköön.

Hän nautti varjosta ja päivän hehkusta ihan kaikessa rauhassa. Kunnes paikalle hoippui illan  tullen mies.

Marjaana pelästyi ensin, mutta totesi toisen aika heikoksi ja ryhtyi hoitelemaan saapunutta.

Mies ei tuntunut muistavan mitään. Mies oli lähtenyt matkaan sunnuntaina ja  kulkenut joidenkin keitaitten ohitse ja oli nyt kolmen päivän jälkeen aivan loppu.

Marjaana kysyi miehen nimeä, mutta sai vastaukseksi vain pään puistamisen. Mies ei muistanut tai tahtonut muistaa mitään menneestä.

Koska se päivä oli keskiviikko, Marjaana päätti kutsua miestä sillä nimellä.

Yhdessä he lähtivät jatkamaan matkaa johonkin Marokon suuntaan Marjaanan kartan ja kompassin avulla. Siellä he perusivat rantakahvilan ja elävät edelleenkin onnellisina muusta maailmasta sen pahemmin välittämättä.

Arjen pyörteissä nimi myöhemmin lyheni Keviniksi.