Eukkoa harmitti. Kaikki halot olivat kaljuja. Oli jo mennyt aikaa siitä kun puu viimeksi kaadettiin. Viimeisissä kalikoissa ei ollut tuohta ollenkaan. Milläs niihin tuli tarttuisi?

Haki sahan ja alkoi nylkyttää koivua nurin. Olikin kovaa puuta. Hikeä joutui pyyhkimään tissien alta kesken homman. Mutta nurin se meni.

Oksia karsiessa vesurilla heiluessa akka jo mietti, mitä laittaisi uuniin.

Ruisjauhoista taikinan ja siihen kaalipiirakkaa ja patakukkoa. Järvessähän ne muikut vielä olivat uimassa, mutta kyllä ne verkkoon illalla jo jäisivät. Nauttikoot nyt kesäpäivästään, viimeisestään.

Kun eukko oli saanut sahatuksi pöllit, hän haki kirveen ja halkoi koivut klapeiksi. Halkoessa tuohi repesi ja puusta sihahti vihainen sylky. Olivat vielä niin tuoreita, eläviä nekin.

Akka kantoi halkosylyksen sisälle, asetteli uuniin. Raapaisi tikun kivikylkeen ja sytytti puut. 

Kylläpä tuli tarttui ahnaasti halkoihin. Tuohet akka säästi myöhäisempään, niille kaljuille puille.

Sitten verkot veteen, ihan laiturin lähelle kaislikkoon ja takaisin sisälle taikinan tekoon. Kaali (ja samalla läski) kellarista, kaali silpuksi voihin pannulle ja tuli hellanuuniin. Pian tirisi jo pannu.

Akka lisäsi puita leivinuuniin. Kuuma tuli taas ja otsa märäksi.

Akka kaulitsi taikinan. Siinä oli voita ja suolaakin jauhojen ja veden lisäksi. Hyvin levisi pöydälle. Kaalit sisään ja taikinakansi päälle.

Verkot veteli akka rantaan ja muikut puhkoi laiturilla. Kantoi pesuvadissa sisälle ja kaatoi pataan suolan ja läskin kanssa ja viikkasi taikinan päälle kanneksi.

Uunista veteli hiilet, työnsi piiraan ja padan perälle ja kävi kahvinkeittoon.

Kylläpä tuli hyvä olo.