Olin saanut olla äitinä jo monet vuodet ja yhtäkkiä kaikki lapseni olivat kasvaneet ohi keinuajan.

Mies kysyi, joko koko hökötys jo hävitettäisiin. Onneksi kummipoika kävi ahkerasti keinumassa.

Eniten minua kuitenkin asiantilassa harmitti kirkkopuisto. Siellä oli ihanat keinut. Jos heittäydyin selälleen keinuessani, näin vaan taivaan ja lokit ja voin tuntea lentäväni niitten seassa. 

Olin hyvin onnellinen, jos kyläilylle tuli lapsiperhe. Kahvin jälkeen vein lapset puistoon ja pääsin keinumaan. Vanhemmat saivat huokaista sen aikaa. Ja minä sain lentotunnin.

Viimein syntyivät lapsenlapset. Milloinkohan he muuten taas tulevat...

Onkohan vanhainkotien pihalla keinuja?

Vuonna 2010 elokuussa olin juuri tullut mummoksi. Miniä synnytti lapsenlapseni pienessä sairaalassa. Lähdin heti katsomaan vauvaa. Se imi äitinsä rintaa ja tuhisi. Poikani istui lähellä aivan mykistyneenä. Hänestä tuli isä.

  Voi miten rakastinkaan pientä pojanpoikaani. Tein hänelle sukkia ja lapasia joka talveksi. Hän oli jo silloin aika kova kasvamaan maata pitkin. Siis hänen jalkansa kasvoivat. Kovin pitkä hän ei muuten ollut..

 

Meistä tuli hyvät kaverit. Hän viihtyi mökillä kesällä kanssani. Hän souteli vanhalla veneellä ja kalasti ahvenia. Paistoin ne voissa pannulla ja ripottelin suolaa ja tilliä päälle.Söimme ne sitten iltateellä leivän päällä.

Kaksitoista vuotta sitten hän aloitti koulun. Onneksi opettaja ymmärsi pientä arkaa poikaa. Hänellä oli vaikeuksia lukemaan oppimisessa. Minäkin harjoittelin pojan kanssa välillä, mutta kyllä hänen äitinsä oli paras opettaja pojalleen.

Nyt poika on jo abiturientti. Nuo yhdeksäntoista vuotta ovat menneet nopeasti.

 

Kun katson tuota nuorukaista, muistan hänen isänsä samanikäisenä. Niin ovat samannäköisiä. Ihana, että elämä jatkuu ja minäkin saan sitä edelleen olla seuraamassa.

Pojanpojalla on nimittäin tyttökaveri...

Meidän mökin laiturin alla asui koko kesän pieni hauki ja iso ahven.

Juttelin niille.

 Ahven totteli nimeä Albin. Hän ui kanssani ja katseli yhdellä silmällä kerrallaan laiturin raosta minua silmiin.

Hauki oli pelokkaampi. Vaikka se oli petokalampi, se oli niin pieni. Nykyään kalat eivät oikein kasva, kun on niin lämmintä...

Sitten naapurimökille ja -laiturille tulivat ne lapset ongelle.

Varoitin kyllä Albinia. "Älä ui tuon toisen laiturin luo." 

Yhtenä iltana kuulin riemunkiljuntaa: "Mä sain hauen!"

Ja seuraavana isän äänen:"Tuohon lähelle ahventa...noooiiiin..."

Oli seiskyt luku ja mies lähti armeijaan.

 Ensimmäisellä lomalla sitten kävi niin, että aloinkin odottaa ensimmäistä lastamme. (Sotalapsi hän.)

Minulla oli hyvin kurja olo.

Ostin kuplan yhtenä lauantaina. Ja kun pankki ei ollut auki, kaivoin sekkivihkoni esiin.

Myyjä nauroi ja sanoi: "Tämä on sitten sinun paras vejätyksesi, jossei tilillä ole katetta, oikea kupla."

(Siihen aikaan ei pystytty katetta viikonloppuina pankeilta kyselemään, ei ollut nettiä.)

Ei minulla ollut ajokorttia, mutta sanoin miehelleni: "Siinnon auto, että pääset minua katsomaan kaikilla kuntsareilla ja iltavapaillakin"

Sillä kuplalla mies tuli synnytyslaitoksellekin tyttöään katsomaan. Ja sen etupellin alle mahtui lastenvaunujen pyörästö. (Kunhan ensin irrotettiin  isot hienot seiskytluvun lastenvaunujen pyörät muusta kehikosta.)

Haikeana katson kuplia, kun niitä on alkanut tulla vastaan taas tiellä. Konservoituina, arvokkaina.

Missähän meidän kupla kulkee. Tulee varmaan taivaaseen saapuessamme portille meitä vastaan.

(Sillä taivaaseen on viety kaikki ihanuudet.)

Eukkoa harmitti. Kaikki halot olivat kaljuja. Oli jo mennyt aikaa siitä kun puu viimeksi kaadettiin. Viimeisissä kalikoissa ei ollut tuohta ollenkaan. Milläs niihin tuli tarttuisi?

Haki sahan ja alkoi nylkyttää koivua nurin. Olikin kovaa puuta. Hikeä joutui pyyhkimään tissien alta kesken homman. Mutta nurin se meni.

Oksia karsiessa vesurilla heiluessa akka jo mietti, mitä laittaisi uuniin.

Ruisjauhoista taikinan ja siihen kaalipiirakkaa ja patakukkoa. Järvessähän ne muikut vielä olivat uimassa, mutta kyllä ne verkkoon illalla jo jäisivät. Nauttikoot nyt kesäpäivästään, viimeisestään.

Kun eukko oli saanut sahatuksi pöllit, hän haki kirveen ja halkoi koivut klapeiksi. Halkoessa tuohi repesi ja puusta sihahti vihainen sylky. Olivat vielä niin tuoreita, eläviä nekin.

Akka kantoi halkosylyksen sisälle, asetteli uuniin. Raapaisi tikun kivikylkeen ja sytytti puut. 

Kylläpä tuli tarttui ahnaasti halkoihin. Tuohet akka säästi myöhäisempään, niille kaljuille puille.

Sitten verkot veteen, ihan laiturin lähelle kaislikkoon ja takaisin sisälle taikinan tekoon. Kaali (ja samalla läski) kellarista, kaali silpuksi voihin pannulle ja tuli hellanuuniin. Pian tirisi jo pannu.

Akka lisäsi puita leivinuuniin. Kuuma tuli taas ja otsa märäksi.

Akka kaulitsi taikinan. Siinä oli voita ja suolaakin jauhojen ja veden lisäksi. Hyvin levisi pöydälle. Kaalit sisään ja taikinakansi päälle.

Verkot veteli akka rantaan ja muikut puhkoi laiturilla. Kantoi pesuvadissa sisälle ja kaatoi pataan suolan ja läskin kanssa ja viikkasi taikinan päälle kanneksi.

Uunista veteli hiilet, työnsi piiraan ja padan perälle ja kävi kahvinkeittoon.

Kylläpä tuli hyvä olo.