Laivan ruumaan vietiin nassakoissa ja tynnyreissä ruokatarpeita. Miehet hikoilivat työntäessään lankkua pitkin kärryillä säkkejä ja eläinten häkkejä.

Naiset itkivät ja halasivat meitä. Eihän ollut varmaa, mihin tämä tutkimusretki johtaisi.

Joka tapauksessa halusimme tietää, mihin vesi valui. Meren pinta oli alkanut laskea.

Aurinko paistoi kuumemmin kuin ennen. Jotkut ajattelivat, että vesi vaan haihtui.

Mutta toiset tiesivät paremmin: Haihtuneen veden olisi pitänyt sataa takaisin maahan ja päätyä mereen.

Viimein laiva irtosi laiturista ja lähdimme heti luisumaan vinon meren pintaa pitkin. Vauhti oli onneksi niin hidas, että purjeilla sitä pystyttäisiin vastustamaan tarpeen tullen.

Kolmantena päivänä näimme pienen saaren. Me kaikki halusimme jaloitella maan pinnalla, joten päätimme ajaa rantaan.

Ankkurit heitettiin pohjaan, köyttä tarvittiinkin aika paljon. Ranta oli kumman syvä.

Menimme pelastusveneillä maihin. Sytytimme nuotion ja nautimme juhla-aterian.

Parin rommipullon  jälkeen päätin lähteä Oliverin kanssa kiertämään saarta veneellä. Vahvat airot ja vara-airot otimme mukaan, ettemme liukuisi liian kauas poispäin saaren toisella puolen.

Kiertäessämme saarta huomasimme, että saari toimikin kuin magneetti. Vene pyrki joka puolelta kohti sitä. Emme tarvinneet airoja, pelkkä perämela riitti.

Kiipesimme rantaan. Oliver sen ensin keksi: "Tämä saari on tappi. Ja nyt se on viistossa. Vesi pääsee valumaan sen alle.

Kohta kaikki makea vesi muuttuu suolaiseksi, ellemme saa tappia paikoilleen!"

Juoksimme saaren halki. Koko porukka kiipesi korkeimmalle kohdalle saarta ja sitten aloimme hyppiä.

Puolen tunnin pompinnan tuloksena se tapahtui: Jysähdys ja hiljaisuus. Meri oli taas suorassa.

Lekottelimme kuukauden päivät saarella, kun oli niin mojovat eväätkin mukana.

Kun palasimme takaisin, meitä kohdeltiin suurina sankareina.

Oliverista tehtiin patsaskin.